Anun Joulusatu Tolpan Joulu

Anun joulusatu seikkailu vuodelta 2017

Ensimmäinen luku.

Luminen pihamaa

Ulkona satoi lunta. Isot hiutaleet vaappuivat hiljokseen alas kylmän kelmeältä taivaalta. Hiutaleet olivat kuin höyheniä, valkoisen utuisia palleroita tai keveitä keijuja jotka tanssahdellen välillä toisiaan hipaisten pujoittautuivat alas taivaan pilvistä. Pihamaa peittyi lumesta. Pieni tyttö panoi nenäsä kiinni kylmään tuvan akkunaan ja yritti nähdä paremmin pihamaalle.

-Anu, tule pois sieltä akkunasta! Johan sinä nenäsi palellutat!

Kaarina äiti hoputti ja vaivasi samalla herkullista joululta tuoksuvaa pullataikinaa. Hän katsoi taikinaisia käsiään sitten tyttöä ja jatkoi:

- Tule tänne minun luokseni niin saat maistaa pullataikinaa ja rusinaa. Tontut liikkuvat vasta illalla kun pimeä laskeutuu.

Tyttö ei ollut kuulevinaan vaan painoi nenänsä entistä tiukemmin kiinni jäiseen ikkunalasiin. Kuurankukat piirtyivät akkunan lalareunaan. Tyttö katseli pihamaalle vielä hetken. Sitten mahan nälkäinen murina sai pienen tytön mielen havahtumaan. Vasta Joulukuun ensimmäinen... rusinat ja pullataikina! Tyttö kääntyi äitiään kohti puisella tuvanpenkillä. Laskeutui sitten alas varovasti ja sukkahousut makkaralla kulki tuvan poikki äidin syliin.

Ehkä huomenna...

Toinen luku.

Vasta lypsetty Ihanan maito

Yön aikana oli satanut paljon lunta. Navettapolku oli kahlattavan paksussa hangessa. Karjakeittiössä oli kylmä ennen kuin Kaarina sai tulet vesipadan pesään. Anulla oli paksusti vaatetta. Punaiset toppahaalarit, talvikengät. Myssy roikkui silmillä. Räkä valui nenästä ja tyttö pyyhkäisi sen lapasella poskelle.

- Nenäkö sinulla vuotaa...

Kaarina-äiti tursautti lapsen nenän paperiin ja jatkoi puuhastelua. Navettaradiosta soi Liljankukka lumivalkoinen. Tyttöä paleli. Hän pöyhi itseään parempaan asentoon ja nukahti istualleen. Unessa oli kesä ja kukkasia... voikukkia paljon.

-Nukutko sinä?

Äidin ääni ja kosketus saivat lapsen havahtumaan unesta. Olisi lypsyn vuoro.

Äiti lypsi lehmiä sillä välin kun tyttö kujeili vasikoiden kanssa.

- Älä syötä niille vasikoille lapasia! Kuulitko! Sinun pitää istua siinä olkikasassa nätisti. Äiti on kohta valmis.

- Joo.

Lapsi sanoi ja oli aivan varma niin kuin nupopää vasikkakin että keltaiset lapaset olivat jäänne kesästä kuin voikukista tehdyt.

Kaarina painoi otsansa friisiläislehmän kylkeen ja tipotteli käsin viimeisiä maitoja ämpäriin.

-Eikö vaan Ihana? Eikö sinustakin tuo lapsi ole hassu?

Kaarina kysyi vanhalta lehmältä. Sitten hän suhautti muutamat maitovedot erikseen mukiin ja ojensi sen vasikan kanssa telmuavalle tytölle.

- Ole hyvä. Vastalypsettyä lämmintä maitoa ihanalta. Tällä jaksaa päivän valjettua pulkkamäkeen.

Joulukuun kolmas. Mummulareissu
-Herätys pikkutyttö. Tänään me lähdemme mummulaan ja käymme kirkonkylällä samalla.

Kaarina-äiti herätteli nukkuvaa tyttöä. Anu ei olisi halunnut herätä vaan kaivautui yhä syvemmälle peittojen sisään. Siellä oli niin lämmin ja tuoksui ihan äidiltä. Vintissä oli kylmä. Kuurankukat valtasivat ikkuna-alaa. Ihana yö kun sai nukkua äidin vieressä, tyttö ajatteli eikä tahtonut riistää lämmintä pesäkoloa. Ulkona oli vielä silkosen pimeää. Talo oli muuten hiljainen. Mummo ja pappa olivat reissussa ja isä töissä yövuorossa. Pimeää ei tarvinnut pelätä koko yönä äidin kainalossa. Iltasatukin oltiin luettu... melkein kokonaan... tai no äiti oli nukahtanut ennen tarinan puoltaväliä mutta se ei tyttöä haitannut kun sai olla äidin vieressä. Oma sänky oli pelottava pimeällä seinustalla. Poronsarvet seinällä sängyn yläpuolella kammottivat ja saivat pienen tytön pelkäämään. Silloin kun isä oli kotona ei saanut nukkua äidin vieressä ja ne yöt olivat kammottavia synkkiä ja möröntäyteisiä. Onneksi isä oli paljon töissä tai mökötti toisessa huoneessa muuten vaan.

Herättyään tyttö söi äidin laittaman aamupuuron. Äiti oli jo laittanut kaiken valmiiksi tuvan penkille odottamaan. Vaatekasassa olivat myös pässinpökkimät eli villaiset paksut sukkahousut joita tyttö inhosi yli kaiken. Ne kutittivat ja raastoivat hänen ihoaan.

- noin me laitetaan lämmintä ylle

Äiti puheli ja auttoi tytölle vielä haalarit päälle.

- Lopuksi lakki päähän. Noin.

Äiti puheli ja pisti harmaan karvalakin tytön päähän kypärämyssyn päälle.

Se karvalakki oli pukeutumisessa parasta. Mustan harmaa lakki jossa oli myös häntä.

-Olen varma että tontut käyvät jo kurkkimassa talojen ikkunoista, laita sinäkin lappunen ulos mitä toivot joululahjaksi...

- Äiti minä en osaa kirjoittaa...

- Ei se haittaa, piirrät kuvat mitä toivot, kyllä Joulupukki ymmärtää...

- Piirrän.

Tyttö oli varma että oli nähnyt jo talon kulmalla tontun jäljet.

Mummolaan oli pitkä matka. Pyörän kyydissä oli aina jännää mutta samalla kylmää. Äiti polki ja tyttö piti hänestä kiinni ja painautui tuulen suojaan äidin toppatakkia vasten. Varpaita kipristeli. Kirkonkylällä pysähdyttiin käymään Hägmannilla. Lämmiteltiin vähän aikaa ja ostettiin pullaa tuomiseksi mummolle jonka pirtissä tuoksui aina pulla.

- Terveisiä kirkonkylältä! Kaarina-Äiti huudahti ja jatkoi:

- Anun kanssa tulimme tuomaan pullaterveiset vaikka äidin tekemä pulla onkin aina maailmanparasta!

Äiti huudahti ja syleili lämpimästi omaa äitiään. Missä isä on?

- Pappa on tallissa antamassa pollelle kauroja. Hän sanoi että siellä on jotan merkillistä meneillään en tarkemmin ehtinyt kysyä mitä...

Anu havahtui kuulemastaan. Papalla oli tarkka tonttukatse ja kuulo... ehkä hän oli nähnyt jotain tonttuihin liittyvää.

Pienipappa tuli sisälle taloon. Hän kopisteli porstuassa loput lumet vaatteistaan ja tuli sisälle tupaan.

- Sieltähän se pienipappa minun sydänkäpyseni tulee

Mummo huikkasi rakkaalle miehelleen ja ojensi hänelle kahvikupin. Papan silmät tuikkivat.

-Pikkuine tyttöni Anu, kuulehan mitä kummaa tallissa tapahtui. Menin sinne antamaan kauroja Pollelle ja ihan selvästi kuulin kuinka joku tai jotkut nauroivat minulle... nii-in... nauroivat! Mitään en siellä hämärässä tallin nurkassa nähnyt mutta jotain sinne jäi. Ruokin pollen ja suin sen puhtaaksi harjalla. Samassa huomasin kummallista. Sen harjaan oli ilmestynyt letti.

Pappa kertoi ja tehosti käsillään kertomaansa.

- Letti?

Pienimummo, Kaarina-äiti ja Anu kysyivät kuorossa.

Pappa oli tyytyväinen saamastaan huomiosta

- Niinhän minä sanoin. Letti. Ei se iso ollut vaan pieni letti lähellä Pollen korvia. Kaiken lisäksi letissä oli punainen silkkinauha.

- Kuka kumma sellaista on mennyt tekemään.

Pienimummo ihmetteli.

- Taivas varjele joku kulkuri varmaan!

Kaarina huokaili.

-Tonttu?!

Anu kuiskasi ja katsoi kysyvästi aikuisia.

- Anu saattaa olla oikeassa. Pikkuihmisiä tai tonttuja. Jotain pientä kihelmöintiä siellä tallissa on ilmassa. En lyhdyn valossa tohtinut tonkia olkikasaa olisiko siellä ollut joku mutta kuulin minä sen naurun.

Pappa tokaisi ja vakavoitui.

- Eihän se haittaa jos tontut lettejä rustaavat meidän Pollelle. Nythän on Joulukuu...Täytyy tonttua lepytellä kaikista isoisän tuhmuuksista ja laittaa tontulle pullaa tallin oven pieleen.

Mummo jatkoi vekkulisilmin.

- Viedään pulla yhdessä, me Anun kanssa ollaan lähdössä kotiin. Tämä oli tällainen pikavisiitti.

Kuljimme yhdessä pihamaan poikki tallirakennukseen. Pappa aukaisi meille matalan tallin oven:

- Naiset ensin olkaa hyvät.

Mummo meni ensimmäisenä. Hänellä oli tontuille pullalautanen.

- Kas sentään! Totta se pappa puhui vaan erehtyi laskuissa, lettejä on kolme!

Mummo siunaili ja hypisteli sormissaan yhtä leteistä.

- Sievä rusetti jokaisen letin päässä. Tämä on selvästi tonttujen aikaansaannosta.

- Kolme lettiä. Kolme rusettia. Tänään on Joulukuun kolmas.

Joulusatu. Joulukuun neljäs. Salaperäinen olento
Edellisen päivän lettiarvoitus kutkutti mieltä kovasti. Siitä puhuttiin paljon ja lankapuhelin soi useita kertoja. Asia levisi nopeasti kuin kulovalkea ja kävi ilmi että rusetteja oli kiinnitelty ympäri pitäjää muidenkin kotieläinten korviin, harjoihin ja häntiin. Alettiin puhua tonttubuumista ja tonttujen tulemisbrändistä.

Anu leikki pihamaalla talon edessä. Siinä hänellä oli lupa olla. Piha rajautui navetan ja vanhan hevostallin kulmaan. Toisessa päässä navettaa heinälato ulottui melkein tielle asti. Yöllä oli satanut lisää lunta. Aikuiset olivat tuvassa juomassa pannukahvia.

Keskenkaiken leikkien tyttö oli varma että oli nähnyt tontun kurkistelevan talon nurkalta... Anu tiesi ettei hänellä ollut lupa lähteä pihasta mihinkään mutta uteliaisuus voitti. Aivan varmasti hän oli nähnyt pikkuruisen punalakkisen kurkistavan talon nurkalta. Tyttö jätti lumileikit sikseen ja lähti katsomaan mihin tonttu oli mennyt.

Päivä alkoi vajota länteen ja aavistuksen omainen sinervä laskeutui maisemaan kuin kevyt harsovaippa. Tytöllä oli punaiset toppahaalarit yllään ja hän leikki olevansa tonttu itsekin laskiessaan pyllymäkeä talon takaa joelle päin. Hänen ei ollut tarkoitus mennä kauas vain sen verran että saisi kunnon luisut naapurin taloa kohti. Talojen välissä oli syvänne johon molempien talojen pulkkamäet johtivat. Kuin taiottu tytön liukureitti haarottui eri suuntaan kuin hän oli aikeissa mennä ja liuku johti rinnetä alas kohti jokea jossa jään sirpaleet kolisivat yhteen eikä mustassa virrassa ollut yhtään kestävää kantoaskelmaa. Anua pelotti. Kuinka hän oli näin erehtynyt laskemaan. Kyyneleet vierivät tytön poskelle ja itku tuli. Talo näkyi kaukana ylhäällä rinteen päällä. Valot loistivat kutsuvasti talon ikkunoista ja maailma tytön ympärillä huokaisi yöpuulle laskeutumista. Hetkessä talvinen ilma oli värjäytynyt kulosametin mustaksi Siellä täällä välkehti vielä sinisen rippeitä. Pimeys oli pelottava.

Jähmettyneenä kuin pieni jänis keskellä rinteen pohjaa tyttö etsi katseellaan tonttua. Varmaan hän oli erehtynyt luulemaan niin. Ehkä kyseessä olikin ollut talon haltija, ne tontut eivät papan kertoman mukaan koskaan poistu talon nurkkaa kauemmas vaan vaalivat omaa reviiriään talon sisustaa. Hetkessä Anu höristi korviaan ja kuunteli... tihenevästä pimeydestä kuului jotain... lapsen itkua...

- Huhuu! Onko siellä ketään?

Anu kuiskasi pimeään.

Tyttö seisoi yhä tihenevässä pimeydessä hievahtamatta ja kuunteli. Hetkeen ei kuulunut mitään mutta sitten se taas kuului lapsen itku. Anu siristi silmiään ja yritti nähdä äänen suuntaan kuka siellä olisi. Hän otti varovasti pari askelta jokea kohti ja hahmotti pimeydessä hahmon. Vanhan rikkoutuneen puuveneen kyljessä oli jotain...

- Onko sinulla kylmä?

Anu kysyi.

Nyyhkyttävä hahmo valpastui. Hän silminnähden pelästyi tytön nähdessään.

- Ei minulla kylmä... tai on... mutta en tunne mitään... kaikki on ihan samantekevää...

Poika jatkoi taas itkemistään.

- Mitenniin samantekevää. Sinä itket täällä pimeässä eikä sinulla on paksuja vaatteita.

Tyttö katsoi mietteliäänä poikaa ja jatkoi:

- Kuka sinä olet?

Pimeässä näki huonosti. Poika lopetti hetkeksi nyyhkyttämisen ja katsoi tyttöä. Siitä oli iäisyys kun viimeksi häneltä oli kysytty hänen olemistaan. Välittäminen lämmitti.

- Minäkö?

Poika soperisi...

- Sinä

Tyttö tähdensi.

- Minä olen Otto. Otto Annan poika.

Hämärään alkoi jo silmät tottua ja lapset tuijottivat hämmentyneinä toisiaan.

- Hei, minä olen Anu.

Samassa kuului ylärinteestä huuto:

- Anuuuuu! Anuuuu! Missä sinä oleeeet!?

Äiti oli korvinkuullen huolissaan.

- Äitiiii! Minä olen täällä!

Tyttö vastasi äidin kutsuun ja kääntyi sitten sanoakseen Otto-pojalle jotain mutta hänen hämmästyksekseen poika oli kadonnut!

Kaarina-äiti tuli rinnettä alas ja torui Anua:

- Et koskaan saa lähteä noin... minähän sanoin että saat leikkiä talon edessä. Pimeässä on vaarallista. Susi olisi voinut syödä sinut!

Äiti torui väsynyttä lasta ja veti hänet kädestä mukanaan.

Myöhemmin illalla ennen nukahtamistaan Anu kuiskasi äidille

- Minä näin siellä rinteessä Oton...

- Kenet?

Äiti kysyi ja huomasi samassa että tyttö jo nukkui.

Joulusatu. Joulukuun viides. Otto Annan poika.
Sudenhetkellä kello kolme yöllä kuu kurkisti pilviverhon takaa ja loi kelmeän valon talvisen lumiseen maisemaan. Syvän sinisessä varjossa lähellä taloa katseli kaksi silmäparia talon ikkunoista hohkavaa lämmintä valoa. Pieni rääsyinen poika painautui tiukemmin harmaata ystäväänsä vasten. Sen turkki lämmitti jos haamupoika voi lämpöä tuntea... ainakin hän kuvitteli tuntevansa. Takkuturkki susi nimeltä Haave oli hänen paras ystävänsä. Molemmat olivat onnettomat jääneet välitilaan roikkumaan, eivät enää elävinä eivät kuolleina, eivät siellä mihin sielu entää. He olivat vain siinä kaksitusten.

- Voisin veisata sinulle surullisen virren... u-uu-uuu-uuuu

Susi aloitti matalan hiljaisen joikun

- Ei. Älä. Ei nyt.

Poika sanoi ystävälleen ja puristi sitä hellästi kuonosta.

Poika kietoi kätensä Haaveen ympärille ja kuiskasi sen korvaan:

- Tämä joulu on erillainen. Minä tiedän sen. Ulvotaan sitten yhdessä kun asiat selkiytyvät. Tämä on tässä tämä hetki nyt ja näin. Ehkä huomenna toisin.

Joulusatu. Joulukuun kuudes. Suomen Itsenäisyyspäivä
Aamu oli juhlava. Anu laskeutui vintin kapeita rappusia unisena. Tuvan ovi narahti hänen astuessaan sisään huoneeseen. Aikuiset taukosivat kesken puheensa.

- Huomenta Anu. Sinä heräsit.

Kaarina äiti sanoi ja silitti hellästi tytön takkuisia hiuksia.

- Huomenta äiti.

Tyttö vastasi ja katsoi tuvan pöydän suuntaan. Keltaiseksi maalattu pöytä oli yllin koristeellinen. Pöydällä oli sytytetty kynttilät ja täpötäysi pullavati. Pannukahvi tuoksui herkullisen aistikkaasti ja täytti koko tuvan atmosfäärin. Mummo istui omassa huoneessaan kutomassa sukkaa. Vanha nainen katsoi tiiviisti akkunasta ulos joelle. Pappa istui tuvan penkillä leivinuuni edessä ryystämässä lautaselta kahvia. Sokeripala kilisi hänen hampaitaan vasten .

- Kuumaa... per... poltin suuni.

Pappa ärähti ja puhalteli kuumaa kahvia lautasella.

Käsi vapisi ja pappaa harmitti. Kyynel kihahti papan silmäkulmaan... oliko se kuumasta kahvista vai sotamuistoista... mene ja tiedä.

- Kyllä minä muistan kuinka siellä taisteltiin... oli se kalman paikka... ilmassa haisi pelko ja kuolema... Minä tiijän kun olin siellä...

Pappa aloitti muistelmat.

Anua pelotti. Tässä vaiheessa muistelmia pappa yleensä kertoi tovin kuolemasta, pelosta, nuorten miesten toivosta ja pian kerottuaan hän muuttui itkuiseksi ja vihaiseksi. Miehestä tuli katkera. Pienen tytön oli vaikea käsittää miksi muuten hyväntuulinen pappa väliin vaipui synkkyyteen mutta aikuiset olivat lohduttaneet kertomalla hänelle että papalla oli sodan jäljiltä kranaatin sirpaleita aivoissa ja sen vuoksi pappa oli sellainen, väliin hyvin ailahteleva.

Tyttö painautui muurin kylkeen ja kurkisti pappaansa.

- Sota... se vei meiltä lähes kaiken mutta ei itsenäisyyttä... Me taistelimme ja teimme Suomesta itsenäisen...

Pappa jatkoi puhumistaan. Tuvassa muut vaikenivat ja kuuntelivat. Mummokin oli köpötellyt huopatossuissaan kamarinsa perukoilta takaisin tupaan pitäen yhä sukkakudelmaa käsissään. Hän tiesi jo mitä seuraavaksi odottaa kun pappa olisi päässyt tarinoinnissaan synkimpään vaiheeseen.

Anu sulki korvansa. Hän ei halunnut kuunnella. Ei hän ymmärtänyt kaikkia aikuisten juttuja. Tyttö havahtui äidin kysyessä:

- Anu, otatko pullamosua?

- Otan.

Kaarina-äiti kaatoi kahvia mukiin, maitoa päälle ja silppusi sekaan paksusti kotona leivottua tuoretta pullaa. Tyttö otti mukin ja pisteli mosua lusikalla. Aamupala oli taivaallisen hyvää.

Mummo oli jättänyt sukkakudelman sikseen ja veti palttoota päälleen. Samalla hän hoputti Reetti-pappaa.

- Nouse ylös ja pistä palttoo päälle. Kynttilät on valmiina. Lähdetään sytyttämään hautausmaalle isänmaan puolesta kaatuneiden kynttilät.

Mummo tiesi kuinka murheellista pappaa käsitellä. Hän oli jo pakannut kaiken tarpeellisen olkalaukkuunsa. Vanha pari kiirehti ulos ovesta. Heidän kyytinsä oli jo pihalla odottamassa.

Jatkuu...

Joulusatu. Joulukuun kuudes.
Itsenäisyyspäivää kahviteltiin edellisenä iltana vielä yömyöhään. Anu ei ymmärtänyt kaikkea mistä aikuiset juttelivat mutta penkillä leivinuunin kyljessä oli papan palttoon alla mukava nukkua. Palttoossa oli aito lammasvuori ja se lämmitti suloisesti.

- Eiköhän tämä itsenäisyys ollut tässä... tällä kertaa...

Mummo sanoi ja ponkaisi ylös narisevasta tuolistaan. Sukkakudelma putosi alas lattialle hänen ryppyisestä kädestään.

- Kyllä. Joo. Mennään mummon tahtiin nukkumaan nukkumaan...

Pappa hoputti edellään kulkevaa mummoa joka potki tossuillaan karannutta villalankakerää lähemmäs kammarin oven kynnystä josta hän sai sen vaivoin nostettua sukkapuikkoa apunaan käyttäen...

- Oi voi minun selkääni.

Mummo voihkaisi ja jumittui kumaraan asentoon. Auta minua Reete...

Mummo jatkoi puuhkaisten ja yritti ojentautua oven kaarmia pitkin tuloksetta.

- Minä autan... aivan suoraselkäisiä nuorukaisiahan me... ei mitään vanhuksia köntyksiä...

Pappa puheli ja auttoi mummon ylös tolpilleen.

- tolppasia kun ollaan niin tolpillaan pysytään sodassa ja rauhassa... rakkaudessa... vihassa...

Pappa jatkoi puhelemistaan samalla kun ovi sulkeutui vanhusten perässä heidän vetäytyessään kamariin yöpuulle.

Tupa hiljeni. Kaarina karoi hiillosta niin kauan että viimeinenkin kipinä oli samunut. Hän työnsi leivinuunin pellit kiinni ja koitti muurin kylkeä. Vanha leivinuuni antoi kakkensa ihmisten asuintalon lämmittämiseen. Kaarina-äiti ei raaskinut herättää nukkuvaa tyttöä vaan kietaisi hänet syliinsä ja kantoi mukanaan narisevat vintinraput ylös isoon kamariin.

.Jatkuu...

Joulusatu. Joulukuun seitsemäs. Leipomus.
Anu heräsi vinttihuoneessa. Alakerrasta kuului astioiden verkkaista kilinää. Muuten oli hiljaista. Anu hivuttautui pois lämpimän peiton sisältä, meni ikkunaan ja painoi nenänsä kiinni jäiseen akkunalasiin. Lasinpintaan jäi kostea läikkä. Anu kiepsähti pois aikuisten sängyn päältä ja kahoi lattialla lojuvista vaatteista omiaan.

Vintin rappuvälikkö oli huonosti valaistu. Häntä pelotti. Alaovi oli kiinni. Tyttö laskeutui raput alas varoen kuin peläten herättävänsä jonkun. Alaoven kahva oli kankea mutta aukesi kun tyttö väänsi sitä voimiensa takaa.

-Hyvää huomenta Anu! Nukuitko hyvin?

Kaarina-äiti huikkasi tytön tullessa sisälle tupaan.

-Nukuin....hm... leivotko sinä?

Tyttö kysyi äidiltään ja siristi silmiään nähdäkseen paremmin. Harvinaisen kirkas valo sumensi vasta heränneen tytön silmiä.

- Leivonhan minä. Taikina on tuossa ämpärissä. Tortut uunissa, luumuhilloa ja omenahilloa. Tule tänne minun kaverikseni leipomaan.

Seitsemäs joulukuun päivä meni leipoessa. Päivän valo oli tavallista matalampi, tummasävyinen, harmaa aamusta iltapäivään ja jatkuen yöhön. Sinä päivänä ei tapahtunut mitään kovin erikoista. Mummo ja pappa askartelivat jotain omassa kammarissaan eikä sinne saanut mennä. Anua harmitti kovasti. Hän hiipi kamarin oven taakse ja kuunteli kuinka siellä joku rapisteli. Mummo supatti ja pappa ryki eikä heidän keskinäisestä vuoropuhelustaan saanut mitään selvää.

Pimeän turvin puut peittyivät tummaan lumivaippaan eikä pihamaalle nähnyt vaikka olisi kuinka siristänyt silmiä akkunassa. Anu yritti kurkistella pihamaalle.

- Näkyykö siellä jotain erityistä? Tonttuja?

Kaarina äiti kysyi ja hymähti huvittuneena tytölle joka oli puristanut sormet tiukasti renkaiksi silmiensä ympärille ja lasia vasten kuin kiikareiksi että olisi nähnyt enemmän.

- Ei. Ei tonttuja vaan yks Otto...

Anu tokaisi äidilleen.

- Otto? Mikäs se sellainen Otto on? Nyt on jo niin myöhä ettei sieltä kukaan enää tule kylään...

- En minä äiti sitä! Se otto on harmaa pikkupoika joka kulkee rähjäisissä vaatteissa joenjäällä ja rannassa... Se on surullinen kun ei voi tulla lämpimään.

- Vai semmoinen on Otto. Kuulehan tyttöseni nyt me lähdemme nukkumaan... huomenna on jo joulukuun kahdeksas... aika kuluu...

Sängyssä hiljaa maatessaan Anu oli aivan varma siitä että Otto istui talon ulkopuolella suuren kuusen syvennyksessä pohtimassa karvaisen ystävänsä kanssa kodin lämpöä... mutta miksi he eivät voineet tulla sisälle... huaah....haukotus. Uni yllätti pienen mietiskelijän.

Joulusatu. Joulukuun kahdeksas. Runomitta
Olen poika runomittainen en muuta voi kuljen hangessa paljain jaloin kuka jäljettömät lumeen talloi, talloi, et niitä nähdä sä voi, voi voi voi...

- Auuuuu....uUUuuuuuuUUUU! Auuuuu!

Haamupoika Otto ja susiystävänsä Haave istuivat vierekkäin kylmän aamuyönsinisen lumikinoksen päällä ja konsertoivat.

- On harmillista etten voinut koskettaa tyttöä vaikka näimme toisemme. Minusta tuntui siltä kuin silkinohut säie olisi virrannut ihmisenlämpöistä elämänenergiaa kylmään sydämeeni kun vain katsoinkin tytön sinivihreänruskean tuikkiviin silmiin...

Otto virkkoi ja painautui Haavetta vasten.

- Haaveissa vainko u uuuu u aaa ootko sä mun....

Susi jollotteli ja nuolaisi Ottoa kylmistä kasvoista....

- Onhan sinulla minut... nut nut... uhuuuuu uu uu. Tarvitseeko haamupoika muuta ystävää kuin vekkulin suden joka on samalla aallon harjalla... ei kun aaltopituudella... niin kuin hännäpäästä kuonontyveen... tai miten se menikään... kainalokuopasta karvanjuureen... En sutena voi käsittää kaikkia ihmisten oivalluksia enkä muista niitä ulkoa.

- Ei se haittaa ettet kaikkea ymmärrä tai osaa, en ymmärrä minäkään, olen keskenkasvuinen kylmä poika... voi kun sydämeni sykkisikin vielä lämpimänä ja verevänä, silloin kilvottelisin hippasta ja leikkisin aamun kajosta illan laskuun auringon alimpiin hameenhelmoihin asti... Olisimpa vielä tavallinen pieni poika...

Poika jutteli mietteliäänä. Sitten hän havahtui ja kysyi Haaveelta

- Mitä sinun sisäinen susikellosi sanoo... Se mikä on geeneihin taottu... syökö ajanhammas jo aamun puolineljää...

-Ihminen on viisas ja hyvä oppimaan, sinun sisäinen kellosi jätättää.... johtuu varmaan turkin puutteesta... kello naksuttaa jo melkein neljää... ei ole pitkäänkun hämärä hiipuu ja aamu kirkastuu. Yönharmaiden lasten on mentävä mailleen.

Susi hoputtaa repaleista poikaa. Yhdessätuumin he nousevat, lähtevät kulkemaan ja katoavat hämärän halmeeseen.

Jatkuu...

Joulusatu. Joulukuun yhdeksäs. Pukin periodi.
Tonttulan perukoilla Joulupukki sukii valkeaa partaansa.

- Kuulkaatte tontut!

joulupukki jylähtää ja vaatii tontuilta hiljaisuutta. Tontut puhuvat taukoamatta. Sipinä ja suhina sekoittuu yskänpuuskiin ja naurun purskahduksiin. Tonttulan väki on valvonut paljon ja tehnyt työtä yötä päivää ja sen voi aistia suhisevassa tonttujoukossa.

- Hiljaisuutta! Pyydän hiljaisuutta! Röhöm!

Joulupukki röhäisee ja tavoittaa tonttujen mielenkiinnon ja jatkaa:

- Olen kuullut että pikkuinen tyttö Anu nimeltään tarvitsee meidän jouluista apua. Hän on kohdannut ystävän ja tarvitsee sanomatonta apua...

- Pukki hyvä, mitä se sanomaton apu on... en ymmärrä...

Yksi pieni tonttu huokaa

- Sanomaton apu on taikaa ja telepatiaa... olen ottanut viestin vastaan... telepaattisesti... ajatuksissa. Tyttö on vielä niin pieni ettei hän osaa kirjoittaa eikä osaa pyytää aikuisia kirjoittamaan koska he eivät usko.

Tontut vaikenevat ja jäävät odottamaan joulupukilta jatkoa.

- Anu tarvitsee apua ja siispä me teemme näin, ennen joulua nyt hätään päätän että Sorri ja Pikku lähtevät etukäteen katsomaan mikä tilanne Tolpalla on.

- Sorri ja Pikkuruinen Pikku! Miksi ihmeessä! He ovat ylipieniä!

Eräs tontuista marisee ja mutristaa tyytymättömästi suutaan.

- Ylipäässä täytyy olla pikkuruinen siellä pärjätäkseen sillä suuri on huomiotaherättävä...

Tonttulan väki jatkaa kinastelua tonttutehtävästä joka oli sanomattakin selvästi tavoiteltu tehtävä kaikille nuoremmille 100 – 300 vuotiaille tontuille.

Sivummalla tummanpuhuvassa puussa istui sysimusta korppi. Sen nokka oli huurteessa ja sitä paleli. Yötaivaan revontulet sipaisivat sen kiiltävään noenmustaan pintaan sähköä. Pian sen olisi aika lähteä. Korppi kurisi tyytyväisenä ja nosteli palelevia varpaitaan.

Jatkuu...

Joulusatu. Kymmenes luku. Matkaan lähtö.
Alkusanoiksi ennen kuin tarina jatkuu pahoittelen lukijoilleni sitä ettei joulusatu edennytkään aivan päivittäin eli tästä asti puhumme luvuista. Luca-Antonilta jouluisia terveisiä eli ihan vauvan tahtiin mennään ja joulusatu kestää joulun yli uuteen vuoteen... tai loppiaiseen... niin kauan kuin joulunaikaa riittää.
Sorri ja Pikku olivat valmiina lähtöön. Matkakapsäkit oli pakattu ja niissä mukana kaikki tarpeellinen tonttutietotaito joita he matkalla tarvitsisivat, taikuutta, telepatiaa, puhtaita vaatteita ja lahjapulveria ja huuliharppu Sorrille iltapuhteeksi.

Joulupukki katsahti pirtin poikki kahta minimaalista tonttua jotka istuivat pirtin pöydän reunalla valmiina reissuun.

- Jaahas... täällä ollaankin valmiina lähtöön... Onkos teillä nyt varmasti kaikki oleellinen ja vähän sitä epäoleellistakin mukana...?

Pukki kysyi ja rohahti nauramaan nähdessään kahden pienen tontun syyllisen rehelliset ilmeet.

- Ee-eiiii meillä mitään epäolennaista vain tarpeellista ja mukana kannettavaa...

Sorri sanoi ja nyökytti tarmokkaasti päätään

- Joo-o-joo... vain olennainen on luvallista ei mitään unohdettavaa pois laukusta otettavaa...

Pikku säesti veljeään ja ähkäisi tämän pukatessa häntä kipakasti kylkeen.

- Minä arvaan että on siellä kapsäkissä iltapuhdettakin aikakin yhden huuliharpun verran mutta antaa sen olla siellä. Hyvää ja turvallista matkaa teille...

Pukki kumahtaa.

- Turvallista? Lähdemmekö porolla tallomaan kilometrejä määränpäähän?

Sorri ja Pikku kysyvät veljellisesti yhtä aikaa kuin yhdestä suusta.

Samassa ilmavirta avaa narisevan pirtin oven ja sisälle pirttiin lehahtaa noenmusta korppi. Korppi lennähtää suoraan Pukin olkapäälle istumaan.

- Terve terve joulunaikaa kruaak kraak!

Korppi raakkuu ja sukii jäisiä höyheniään. Kuura alkaa sulamaan ja vesihelmet tippuvat linnun ravistellessa Joulupukin palttoollee.

- Hei sinulle ystäväni Noenmusta! Lensitkö pitkänkin matkan?

Joulupukki kysyy ja sukii linnun selkää.

- Linnuntietä palasin pitkän matkan.

Korppi vastaa ja tuijottaa samalla hiilisilmillään kahta ylipientä tonttua pirtin pöydän reunalla ja jatkaa sitten:

- Näitäkö kahta pyysit kuljettamaan, kahta pikkuruista tonttua kapsäkkien kera. Pitkä on matka ja lento määränpäähän. Luvattu pakkasta ja ilmamassaa lentosuunnan vastaista virtausta. Pysyvätkö he kyydissä?

- Kyllä. Minulla on teille apuja matkaan että selviätte lentomatkasta kohtuudella.

Pukki lupaa ja kaivaa sitten palttoonsa taskua.

- Kas tässä, muori kutoi sinulle ystäväni Noenmusta palttoota päälle. Tämä on tehty taikalangasta jotta et palele pitkällä lentomatkallasi. Nokkasi näyttää mihin olette matkalla. Sorri ja Pikku ovat valmiina lentoon... eikös vaan pojat?

Pukki huikkaa kysyvän lausahduksen kahta tonttua kohden.

- ky-kyllähän me...

- Kai... tai juu... miten sen ottaa... hei me lennetään juu...

- Vieläkin pienemmäksi minä teidät matkaan laitan kuin te olette... kas tässä.

Pukki sanoo ja heittää suuresta kourastaan helisevää kristallinomaista rouhetta kahden minimaalisen tontun päälle ja samassa he kutistuvat entistäkin pienemmäksi kuin ovat.

Pukki vie korpin pöydän ääreen ja korppi auttaa nokallaan lentomatkustajat palttoonsa sisään. On tullut aika lähteä.

Joulupukki kulkee ulos ovesta pakkaseen Noenmusta korppi olkapäällään. Ympäröivä pimeys on kaamoksellisen tiheä ja laiska, liikkumaton.

- Ei väisty vielä tämä pimeys pohjan perukoilta mutta kevättä kohti sanoi muori lumessa. Hyvää matkaa teille ystävät!

- Kiitos Pukki. Pian tapaamme jälleen.

Korppi sanoo ja levittää mahtavat siipensä. Sitten se kohoaa korkeuksiin ja on pian pieni musta etääntyvä noenmusta piste revontulien loimottamalla yötaivaalla.

Jatkuu...

Joulusatu. Yhdestoista luku. Lumilinna
Yö oli ollut niin pimeä ettei aamunkajolle jäänyt juuri sijaa. Ohuet hennon eleiset valonsäikeet risteilivät sinne tänne muutoin talvisen pimeänharmaassa päivässä. Valon aika oli vain tovi vuorokaudesta.

Anu leikki pihalla lumikinoksissa. Isä oli vasta lingonnut tien ja pihan ja suuret lumikinokset muuttuivat tytön mielessä uljaiksi ratsuiksi ja kuninkaanlinnoiksi, kaikeksi mistä pieni tyttö voi haveilla. Pihan reunalla oli lisäksi lumilinna jonka isä oli tytölle tehnyt. Siinä oli heinäpaalit seininä lumen alla, katto oli tukeva puuparrujen ansiosta. Lisäksi parrujen päällä oli heinäpaalit ja lunta. Se oli oikea lumimaja tai eskimoiden iglu. Sen sisällä oli kodikasta, luminen lattia oli peitetty oljilla.

- Istu siinä vieressäni niin ei tule kylmä

Anu jutteli kankaasta ommellulle apinalle jolla oli siniset farkut, keltainen paita ja sininen liivi päällä. Apinalla oli notkeat kädet ja jalat ja sen ilme oli tyytyväisen lystikäs. Toinen api oli paksumpi ja sen asuste oli punavoittoinen. Anu laittoi apinat istumaan vieretysten ja tarjoili niille pikkuruisesta kiposta lumiruokaa.

- Kas noin... onko nyt mahat täynnä arvoisat apinaherrat?

Anu kysyi ja kurkisti sitten tummuvalle taivaalle.

-Ensimmäiset tähdet siellä taivaalla jo syttyilevät joten lienee aika lähteä takaisin sisälle. Äiti sanoi etten saa olla pimeään asti ulkona vaan ennemmin sisälle.

Anu kahmaisi apinat syliinsä ja könysi niiden kanssa ulos lumilinnasta. Hänen pitkä vettynyt kudottu kaulaliinansa oli niin pitkä että se laahasi maata. Tyttö kantoi apit kainalossaan pihan poikki. Ennen porstuaeteistä tyttö pysähtyi, kääntyi ja yritti nähdä paremmin tihenevään pimeään.

- Olen varma siitä että Otto on tuolla jossain... Huomenna otan siitä selvän.

Tyttö päätti, kopisteli pahimmat lumet huopikkaista ulkorappusille ja sujahti sitten ovesta sisään.

Jatkuu...

Joulusatu. Kahdestoistaluku. Matkalaisten saapuminen
Anu nukkui sikeää unta suuressa pimeässä huoneessa vanhan rintamamiestalon yläkerrassa. Pieni valonkajo siristeli ympäri huonetta tähtien tuikkeesta. Pelottavat poronsarvet roikkuivat seinällä Anun vuoteen yläpuolella ja montosen puolelta seinän raosta kuului hiirenmentävää rapinaa.

Toisaalla lentoteitse parin harakan pyrähdyksen etäisyydellä saapui erikoinen retkikunta. Korppi Noenmusta matkalaisinaan pikkuruiset tontut Sorri ja Pikku olivat saapumassa Ylipäähän. Tyytyväiset tontut nukkuivat Noenmustan höyhenissä Joulupukin lahjoittaman taikavaatteen alla. Höyhenissä oli yllättävän mukavaa ja lämmintä.

Noenmusta tirkisteli alla siintävää maisemaa vuoroin molemmilla silmillään... sillä oli ikää jo aimo korpin verran eikä näkö enää ollut entisen nuoren korpin lainen.

- ehkä minä haarukoin lentoreitin oikein pimeässä... en ole aivan varma tästä... muistanko oikein...hmmm

Korppi kähisi itsekseen samalla kun se suunnisti Ylipään Tolppa taloa kohti. Maisema oli sysipimeä lukuunottamatta ilkikurisesti tuikivia tähtisikermiä. Valo karkasi samantien ennen kuin silmä ehti tottua pimeään.

Noenmusta jatkoi lentoaan. Määrätietoisesti se suuntasi kohti joentöyräällä röyhistelevää taloa. Paikalla oli ollut muinoin suuri ja mahtava ökytalo mutta nykyinen hirsitorppa oli lähinnä huvittava vanhempaan vuosikertaan verrattuna.

Korppi hidasti lentoaan, levitti varpaitaan ja kipristi korpinkynsiään. Samalla se levitti äärimmilleen jokaisen lentosulkansa laskeutumista varten. Pimeys teki laskeutumisesta arveluttavan. Hetken aikaa Noenmustaa arvelutti mutta samassa sen kynsiin otti luminen talon katonharja. Noenmusta kaaoili kaulaansa puolelta toiselle, sulki ja availi jäätyneet silmäluomensa, oikoi siipisulat asettaen ne sen jälkeen somasti suppuun. Varovasti korppi laskeutui piipunjuuresta korpinaskeleet katon räystäälle ja sujuttautui siitä alemmas montosen ikkunalaudalle. Ikkunassa oli suojana vain paksua pahvia ja korppi sujautti itsensä taittuneen pahvin reunasta talon montoseen. Korppi ravisti itseään ja herätti matkalaiset.

- Sorri ja Pikku, arvoisat matkalaiset olemme perillä. Teidän työnne alkaa mä käyn nyt lepäämään.

Noenmusta sanoi ja haukotteli ison korpin nokkansa ammolleen. Sitten se tyynesti asettautui yöpuulle montosen nurkkaan vanhaan sohvatuoliin.

- Arvatenkin tuota korppia väsyttää... mutta mikä on meidän tehtävä...

Sorri totesi mietteliäänä.

- Tehtävä on mikä tehtävä... ja tehtävä on? Niin mikä on tehtävä...?

Pikku jatkoi pikkumaisesti tonttumaiseen tapaan.

-Nukkukaa... Huomenna uusi valo on ja järjen juoksu vilkkaampaa.

Korppi kommentoi ja asettautui uudestaan yöpuulle.

Anu havahtui hereille huoneessa. Aivan kuin hän olisi kuullut jotain sulkamaista suhinaa ja sanojen kilkatta. Tyttö kuunteli mutta enää ei kuulunut mitään.

- Ehkä se oli unta...

Tyttö mutisi ja veti peiton tiukemmin yllensä. Pimeys oli pelottava kun ei tiennyt mitä se kätki kitaansa.

Jatkuu...

Joulusatu- Kolmastoistaluku. Kohmeinen Elisa
Kun alan kirjoittamaan en tiedä mitä odotan tai mitä kirjoitan... sanat tulevat. Jokainen luku on minulle yhtä jännittävä kokemus kuin teille lukijoillekin. Lukemisen iloa! Ei jännitetä liikaa!)
Tähtisikermä väistyi vanhan herran kuun kuulaan valon tieltä. Kuuvanhus oli kyllästynyt yksitoikkoiseen virkaansa valaista autio öinen maisema. Melellään se olisi tanssinut rakkaansa auringon kanssa mutta hyvin harvoin he olivat taivaalla yhtä aikaa ja saivat suudella toisiaan....

Jäätyneen joentöyrään reunalla liikahti jotain. Kuuherra valpastui ja ujutti kelmeän valonsa kohti liikettä. Joenpenkereellä seisoi pieni takkuhiuksinen tyttö. Sillä oli paljaat varpaat ja ruutukainen essumekko päällä. Hiuksissaan tytöllä oli valkoinen rusetti. Tyttö oli kohmeinen mutta liikkui silti sujuvasti kuten hengillä oli tapana. Tyttö nimeltä Elisa tarkkaili ympäristöään valppaasti tummilla nappisilmillään. Välillä hän heittäytyi selälleen lumeen ja muovasi lumesta kylmänhempeitä lumienkeleitä. Tyttöä nauratti. Hän kikatti helmeän kuplivan naurun pakkasöiseen talviseen maisemaan ja ojentautui sitten kuuntelemaan kuinka kaiku hiljaisuudessa vastasi hänelle naurun iskeytyessä joentöyrään kallioon ja palatessa takaisin tytön luokse.

- Nauru palasit takaisin! Kuulut tälle lumienkelille. Hänen nimensä on Helena. Ole hyvä Helena, tässä sinun naurusi.

Tyttö nousi ylös lumesta ja teki majesteettisen niijauksen lumienkelihelenalle. Sen jälkeen hän astui hieman sivuun ja laskeutui lumeen tekemään uuden enkelin seuraavalle naurulle. Tyttö kikatti jäisen heleästi yöhön ja kuulosteli milloin nauru palaisi takaisin hänen luokseen....Samassa nauru tulikin mutta sen mukana tuli pari rytmikästä ulvaisua sekä toinen heleä nauru.

- Jopas nyt jotakin... saiko nauruni ystävän?

Tyttö puheli hämmästyneenä ja odotti. Samassa hetkessä yön sylistä Ilmestyivät Otto ja Haave hänen eteensä. Tyttö ja poika syleilivät toisiaan ja susiaave Haave hyppeli heidän ympärillään ja heilutti kuuraista häntäänsä.

- Hienoa nähdä pitkästä aikaa sisko.

Otto tuumasi ja jatkoi:

- Pitkä tai lyhyt aika meillähän ei ole kuin aikaa... tai oikeastaan se on meiltä loppu. On vain ikuisuus.

Joulusatu. Neljästoistaluku. Montonen
Aamunkajo oli vielä tiessään kun Anu heräsi alakerrasta kuuluvaan kopinaan. Tuvan lankkulaudat narahtelivat ja puheen jurruttava jyrinä kuului tasaisena mattana vintille asti. Tyttö nousi sängystä ylös ja pukeutui kiireesti. Jalkaansa hän veti mummon kutomat harmaan värikkäät villasukat. Tyttö oli lähdössä alakertaan kun hän kuuli montosesta jotain rapinaa. Anu herkisti kuuloaan ja yritti tarkentaa paikkaa mistä rapina kuului... ihan selvästi montosen perällä oli jotain. Tyttö tiesi että montoseen ei saanut mennä mutta silti häntä houkutti suuresti tietää mikä siellä rapisteli.

Anu jätti kamarin oven avaamatta. Hän kääntyi kannoillaan ja kulki kamarin lattian poikki montosen ovelle. Anua pelotti. Äiti oli sanonut ettei sinne saanut mennä mutta silti...

Tyttö avasi tiukan montosen oven ja kurkisti sisään pimeään tilaan. Hän kuunteli mutta rapina oli tauonnut.

- Ei mitään pelättävää... ei mitään pelättävää... kurkistan vain...

Tyttö puheli itsekseen ja laskeutui ovesta alemmas purujen ja harvojen lankkujen peittämälle montosen lattialle. Pimeys tiivistyi tytön ympärillä. Mitään ei kuulunut. Vain tytön oma hengitys ja villasukkien harmaja rapina. Tyttö seisoi hetken ensimmäisellä lattia-askelmalla ja kääntyi sitten mennäkseen montosesta pois. Samassa hetkessä ilmavirta henkäisi tytön selän takaa ikkunassa olevan pahvisuojan raosta ja nykäisi montosen oven kiinni!

Jatkuu vielä tänään...

Anu pelästyi oven lonksahdusta edessään. Hän työnsi ovea voimiensa takaa mutta se ei liikahtanut. Kapea montosenovi oli lukkiutunut eikä Anu voinut mitään sille. Tytön sydämessä pusersi pelko. Hän oli aina tiennyt ettei vanhan talon montoseen saanut mennä mutta uteliaisuus oli voittanut kaikista varoituksista huolimatta. Ovi oli lukossa eikä Anu voinut muuta kuin huutaa ja takoa nyrkeillään hiljaista ovea. Ovi oli ja pysyi lukossa. Anua itketti. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja hän itki ääneen, ulvoi ja vaikersi kuin hylätty pieni susi vankeudessa. Epätoivo maalasi tytön kasvot vitivalkoiseksi sillä Anu tiesi että vaikka hän kuinka huutaisi ei kukaan kuulisi tai tulisi sillä vintinportaiden alaovi oli kiinni eikä hänen äänensä kantanut tupaan asti.
Sorri ja Pikku katselivat piilostaan pahvilaatikkojen lomasta nyyhkyttävää lasta. Tontut tunsivat sääliä ja myötätuntoa lasta kohtaan.

-Lapsen epätoivo sekoittuneena suruvirtaan on tontulle aina yhtä turhauttava kokemus...

Sorri tuumasi vieressään olevalle Pikulle.

- Niin on märkää ja vuolasta itkua ilosta tai surusta. Tässä tapauksessa me liikumme tunneasteikolla pelko ja suru. Hyvin voimakas tunnevirta.

- Mitä meidän pitäisi tehdä. Annammeko olla vai autammeko tyttöä?

Pikku jatkoi.

- En minä tiedä... Noenmusta on omilla lennoillaan eikä neuvomassa meitä mutta en lapsen itkua henno minä kuulla... Nappi ylös aukene!

Tontut hiljenivät kuuntelemaan tapahtuisiko jotain. Kummastakin tontusta lapsen itku oli sydäntäsärkevää eikä heillä juuri siihen hätään ollut keksittyä lääkettä sydänsärkyyn. Kuului napakka napsahdus ja narahdus. Montosen ovi antoi periksi ja aukesi raolleen. Tyttö ei aikaillut poisstua montosesta. Kiitollisena hän pujahti oven raosta vinttikamarin puolelle, painoi oven kiinni perässään.

- Kiitos kuka sitten oletkin kun autoit minua selviytymään vankityrmästä vapauteen. Kiitos.

Tyttö sanoi ja poistui vinttikamarista.

Tontut jäivät tilannetta tuumimaan.

- Tyttö ei olekaan kuuro mykkä sokea vaan hänellä on selvä kuulo ja näkö kun hän tunsi apumme. Muisti oikein kiittää... tästä pikkukansa tykkää.

- Hyvä kuulo tarkka näky vai miten se oikein meni...

Nuorempi tontuista Sorri ynnäsi ja ajatteli jo seuraavia seikkailuja. Hän ei tiennyt että tästä seikkailu vasta alkaisi.

Joulusatu. Viidestoistaluku. Sen minkä taakseen jättää
Anu pyöritteli mummon keittämää kaurapuuroa lusikallaan eikä aamupala maistunut. Paremmin maistui salaisuus... montonen... kutitti vatsanpohjassa eikä Anu osannut päättää tulisiko hänen kertoa montosseikkailustaan aikuisille vai ei... se oli kuitenkin varmaa ettei montoseen ollut lupa mennä. Niin oli ollut aina. Kukaan ei varmaan ollut käynyt montosessa viimeisten sukupolvien saatossa. Montonen oli kielletty aarreaitta. Jotain siellä oli sellaista joka pelotti tyttöä. Oli miten oli hän oli käynyt siellä eikä tehtyä saanut enää tekemättömäksi. Ainoastan kertomisen viisaus...

- Mikäs Anua noin mietityttää? Veikö kissa kielen?

Mummo ojentaa ja jatkaa ainaista villasukan kutomistaan.

- Ei vienyt... kunhan mietin...

Anu vahvistaa ja yrittää samalla pitkin hampain syödä kaurapuuroa.

- Syöt puuron ja menet ulos. Ei tässä ole koko päivää aikaa talostella.

Mummo komentaa tolppamaisen topakasti.

Anu syö puuron loppuun. Pukeutuu sen jälkeen punaiseen toppahaalariin, punaisiin käppyränokkaisiin huopikkaisiin, huopuneisiin villavanttuisiin ja päähän harmaan musta hännällinen karvalakki.

Anun mentyä ulos mummo jatkoi villasukan kutomista. Hetkeksi hänen kätensä taukosivat. Hänen mummo otsansa rypistyi ja hänen kättensä liike taukosi. Mummo kuunteli ja katseli ympärilleen.

- Hiljaista kuin huopatossu tehtaalla... olin avan varma että kuulin jotain...

Mummo virkkasi sanoilla ja jatkoi kutomistaan.

Sinä päivänä ei tapahtunut mitään erityistä. Tytön ajatukset harhailivat montosessa ja vuoroon pimenevällä joentöyräällä. Kumpikin oli kielletty paikka eikä Anu ollut varma kumpaa kieltoa rikkoisi. Pihamaa oli täynnä vastasatanutta pakkaslunta. Tyttö teki hartaasti pitsimäisiä lumienkeleitä ja pyydysti kielellä suuhunsa viimeiset väsyneenä leijailevat lumihiutaleet.

-En voi jäädä hankeen makaamaan joten mentävä on.

Anu nousee ylös. Hän vilkaisee hiljaista enkelirivistöä ja puikahtaa sen jälkeen sisälle ulkoeteiseen.

Yön turvin kylmänleikkisät lapset saapuvat kera kelmeän kalman koiran. Elisa, Otto ja Haave. Kolmikko ihastelee kuun valossa elävän lapsen tekemiä lumienkeleitä. He käyvät makuulle ja sovittavat enkelikuvioita itseensä. Jäinen nauru helmeilee öisellä pihamaalla. Talon verhot ovat kiinni. Kukaan ei kuule, Jäinen pakkanen natisuttaa hampaitaan talon nurkissa. Pauke kuuluu sisälle taloon asti.
Jatkuu 2.12.2018... Vauvan tahtinen tarinamatka on jatkunut vuoden verran. Luca-Anton on kovasti kasvanut ja 1-vuotis syntymäpäiväkin on vietetty.... Itseänikin jännittää millaisia käänteitä joulutarinaan tulee....
Joulusatu. Kuudestoista luku. Unet ovat oivalluksia
Yöt ovat kuin vellovia unilaattoja jotka kuljettavat kuin varkain erilaisissa maailmoissa. Väliin ne vievät eläväiset kuolleiden poluille, väliin satulinnoihin ja haaveiden turuille. Unet voivat olla kammoksuttuja tumman puhuvia tai sitten suhteellisen mukavia toisinaan jopa kristallinkepeitä näkyjä.

Anu Herää. Hän on nähnyt unta rääsyisestä pienestä tuhkanharmaasta pojasta joka sangen kelmeästi oli kertonut nimekseen Otto....

-Kerro Anu millaista unta sinä näit?

Kaarina äiti kysäisee katsellen mietteliään näköistä tyttöä

- En minä tiedä...

Tyttö vastastaa. Hän ei ole varma olisiko siitä sopivaa kertoa, pienestä harmaasta pojasta.

- Unet ovat taivaan lahja meille ihmisille. Ne ovat rikkaus ja helmet joita kukaan ei voi viedä pois.

Kaarina äiti jatkaa utelua.

- Tiedätkös Anu, unissa on salaisuuksia ja oivalluksia. Toisinaan unet kertovat enemmän meille kuin haluaisimme kuulla tai toisinaan unien sisältö on suloista kuin kissanpentu tai niin kuin satu.

Kaarina äiti jatkaa ja pörröttää Anu-tytön tukkaa.

- Nyt minä en äiti ymmärtänyt kaikkea... oli vähän vaikeita sanoja...

Anu sanoo ja hymyilee.

Kaarina-äiti on Anulle rakas. Äidillä ja tytöllä on yhteinen kyky unennäkö. Uni on kuin jäälautta jonka päälle hypätään ja koskaan ei tiedä millaisen tarinan rantaan se iskeytyy. Unista täytyy myös pystyä päästämään irti sopivalla hetkellä ettei huku niiden mukana.

Myöhemmin päivällä kun potut porisevat isossa kattilassa. Kaarinaäiti lukee puolinukuksissa unikirjaa ja hämmentää hajamielisesti keittokattilaa Anu etsii kyniä ja paperia alkaakseen piirtämään. Hän piirtää näkemänsä pienen pojan jolle jaaritteli pimeän turvin joen töyräällä. Tyttö on aivan varma siitä että poika tarvitsee apua. Ei kukaan halua olla jäinen ja yksinäinen.

- Mitä sinä piirrät Anu?

Kaarina-äiti kysyy ja kurkistaa tytön olan yli piirrosta.

-Ohoh! Ompa hieno. Onko tuo lapsi lumikeiju kun on noin harmaan sininen? Vai paleleeko häntä?

- Ei äiti, tämä on Otto Annanpoika ja hän on tämmöinen lumen värinen... Hänessä ei ole värejä...

Anu vastaa ja kuin huomaamatta hänen äänensä haihtuu kun Reetti-pappa saapuu tupaan.

- Onko se papan tyttö ruvennut piirtämään... annas kun minäkin katson...

Pappa siristää silmiään ja eksyy mietteisiinsä jatkaen hetken hengähdyksen mittaisen tauon jälkeen:

- Kuka hän on?

- Otto Annan poika.

Anu vastaa.

Reetti papan kasvot putoavat, hänen silmänsä jähmettyvät ja suupielessä nykäisee. Pappa ei sano mitään. Hän kääntyy ja kävelee vakavana pois kamariinsa.

- Ohoh mites se pappa noin.

Kaarina äiti puhelee vakavoituneelle tytölle.

- Ei se pappa mitään. Omissa ajatuksissaan taas. Ehkä hänen päätään särkee... joo niin se on... päätä särkee... otatko Anu keittua?

Anu hätkähtää äidin viimeisiin sanoihin. Muuten hän ei ole kuunnellut mitään. Reetti papan käytös kummastuttaa ja tyttö miettii tietääkö pappa kylmän pojan salaisuuden?

- Kiitos äiti. Otan keittua. Minulla on nälkä.

Kamarin suljetun oven takana Reetti pappa istuu järkytyksestä pysähtyneenä. Samalla hän on helpottunut. Alkaako salaisuus paljastua. Se joka on kulkenut suvussa?

Joulusatu. Seitsemästoista luku. Piirros.
Anu sujauttaa piirroksen montosen oven raosta. Hän on varma siitä että montosessa jokin odottaa häneltä viestiä. Pikku ja sorri saavat kuvaterveisen. Tontut vetävät paperin kauemmaksi oven luota. He katselevat piirrosta pää kallellaan. Kuvassa on tuhkanharmaan ja sinisen sävyinen laiha poika.

- Olisipa Noenmusta täällä... se viisas korppi osaisi pukea hänet paremmin sanoiksi ja...

- Asut langoiksi! Ei kun hänet tarinaksi... pukea sanat tarinaksi...

Sorri säestää ystäväänsä Pikkua. Tontut ovat hämmentyneitä sillä ne eivät ole törmänneet aikaisemmin näin läheltä ihmisongelmiin ja inhimillisiin sellaisiin.

Noenmusta käy sulkailemassa eli ihmiskielellä sukuloimassa sillä välin kun tontut laativat toimintasuunnitelmaa.

- Minun mielestäni olisi nyt tärkeää että löydämme ihan livenä tuon kuvan pojan.

Pikku tuumaa ja sipaisee sormellaan kuvan harmaata hahmoa.

- Niin me tehdään. Me kaksi etsimme hänet.

Sorri puhkuu ja värjää jo mielessään miltä nukkavieru harmaa poika näyttäisi väritettynä.

Tontut puuhaavat uloslähtöä:

- Onko sinulla Joulutomu matkassa?

Sorri kysyy Pikulta.

- On se tomuna minun taskunpohjalla lojumassa siellä.

Pikku vastaa. Tontut asettuvat seisomaan vieretysten montosen ikkunaa vasten. Pikku hipaisee sormillaan taskunpohjan tomua. Sen jälkeen tonttu sipaisee ystävänsä otsaa ja omaansa lausuen taikasanat:

- Olemus kepeä nokka ulos näytä ulkoilmaan avaraan tie meille käytä!

Tzummmm! Tontut haihtuvat näkymättömiin.

Joulusatu. Kahdeksastoista luku. Sininen rusetti.
Noenmusta sukuloi tienoon harvojen korppien luona, pyrähtää harakkakonnulle leijailee varisten laaksoon ja tsirputtaa muutaman sanan jäisen talikimpaleen äärellä norkoilevien talitiaisten kanssa. Punatulkut ovat yhtä ylpeitä kuin ennenkin eikä tilhivanhus tingi tuumaakaan omasta ylpeydestään. Se on aina nokan edellä muita.

Lintuporinoiden lisäksi Yönmusta tarkkailee miten tonttujen rusettitehtävä etenee. Tämä vuosi on erityinen ja jokaisen hännällisen toverin on aika saada oma punainen rusetti merkiksi joulusta ja ihmisten ja eläinten välillä vallitsevasta rauhasta. Rusetteja on jaettu jo laajalle jopa metsäneläimille asti.

Korppi lehahtaa siivilleen. Se kaartelee tovin lumisen kylän yllä. Sysisini alkaa laskeutua maiseman ylle. Hetken kaarreltuaan Noenmusta laskeutuu maantasalle niijautuneen mökkipahan ruumiin ääreen tuomen oksalle. Tuomen oksat ovat jäiset ja vanhat. Ne kitisevät ja paukkuvat pakkasilmassa. Tuomi on kallistunut jo sijoiltaan kohti talonrauniota mutta vielä se oksat irvistellen kannattaa harmaata kehoaan.

Noenmusta istuu hiljaa puuvanhuksen jäisellä oksalla ja muistelee. Mielikuvissa korppi palaa takaisin vuosien taa. Hän raakkui kepeästi isäntänsä olkapäällä ja pysyi siinä vaikka isäntä juoksi kovaa vasten tuulta.

- Noenmusta! Pidä kiinni! Nyt mennään!

poika huusi ja mustansinervä nuori korppi luimutti tuulentukkimia korviaan höyhenten suojassa ja antautui täysin korppinokin nuoren isäntänsä tuuliseen leikkiin.

Noenmusta istuu haavellen hyvän tovin. Sitten se yht`äkkiä virkoaa hereille aatoksistaan. Korppi kaivaa siipisulkiensa suojasta silkkisen sinisen rusetin ja kiinnittää sen puuvanhuksen oksalle.

- Tämä on sinulle Otto.

Korppi nokaisee hiljaa ja sen pikisilmästä vierähtää kristallin kelmeä kyynel.

Korppi istuu hetken hiljaisuuden syleilyssä pää painuksissa. Korppi kääntyy. Kohoaa siivilleen ja lentää pois.

Joulusatu. Yhdeksästoista luku. Toiveet
Otto ja Elisa pohtivat jäistä menneisyyttään. Onko heillä vielä mahdollisuus? Haave haaveilee elävän ruumiista ja toivoo sitä joulupukilta.
Joulukuu etenee hyvin soljuvaa vauhtia. Kuun kelmeässä valossa Otto ja Elisa istuvat lumikummun laella ja katselevat jonkin matkan päässä siintäviä kellertäviä valoja jotka tanssivat ulos pimeyteen Tolpan päärakennuksen ikkunoista. Lapset katselevat taloa ja huokaavat sitten kuulaan henkäyksen kuin yhdestä suusta. Otto aloittaa

- Elisa...

Otto tavaa varovasti ja meinaa jo peruuttaa sanomaansa.

- Mitä ystäväni?

Elisa kysyy ja sipaisee oton kylmää käsivartta.

- Ei se mitään tärkeää ollut...

Otto huitaisee kädellään pimeään kuin viskaten koko ajatuksen menemään.

- Sano nyt. Se oli varmasi tärkeä asia jonka halusit kertoa minulle. Minä niin rakastan kaikenlaisia asioita ja tarinoiden kuulemista. Minun koleassa elämässäni on niin vähän kertomista että jos kuulen jotain mielenkiintoista, minusta tuntuu kuin elämä palaisi minuun!

Elisa jatkaa haaveiluaan ja sinnikkäästi taivuttelee Ottoa jatkamaan tarinaansa.

- Minä vain pohdin sitä että millainen on meidän jäinen tulevaisuus jos menneisyys oli kuolema.

- En minä tiedä. Olen ollut täällä niin kauan etten enää oikeastaan tiedä muuta. Jos lämmittelisin niin katoaisin. Olin aivan tavallinen tyttö kunnes tuli murheen päivä ja muuta en muista. Tiedäthän että kummituksilla ei ole kovin hyvä muisti. Mitä kauemmin leijumme sen vähemmän muistamme.

Haave kuuntelee lasten pohdintaa ja puistaa karvaista päätään. Sitten se kirputtaa korvantakaa kuin elävien koirien karvoissa ollessaan ja painaa surullisena kelmeän kuononsa lumeen. Jos Haave saisi päättää se valitsisi elämän ja kuolevaisen turkin.

Sorri ja pikku löytävät asiakirjan
Joulusatu. Kahdeskymmenens luku. Asiakirja
Sorri ja Pikku ovat ihmeissään talvisesta maisemasta. Heidän varpaitaan palelee.

- Olemme koko ikämme eläneet talvimaassa ja nyt tunnen kipristelyn varpaissa ja kantapäissä, hassua.

Sorri kipristelee ja vääntelee palelevia poskipäitään sanojen tahdissa.

- On kummallista tämä kovin. En ole koskaan tuntenut tällaista kylmää hyistä, minua suorastaan palelee.

Pikku vastaa ystävälleen.

Yhdestä suusta tontut herskäyttävät

- Olemme unohtaneet kylmyyden muutamassa päivässä !

Tonttuja naurattaa moinen ajatus. Ne vakavoituvat kuitenkin pian ja hipsuttavat peräkanaa lumisen pihamaan yli navetalle. Vanhan navetan puisen oven alla on juuri sopiva tontun mentävä reikä josta ne livahtavat sisälle navettaan.

-Ammuu.

-Möö

-ammmuu...muu...uuu

Lehmät tervehtivät tonttuja hyvillä mielin. Jokaisella niillä on oma silkkinen punainen rusetti kenellä missäkin, toisilla sarvissa, toisilla hännässä ja yhdellä korvassa.

- Hyvää Joulua tulevaa teillekin lehmukaiset.

Pikku toteaa ja silittää pienellä tontun kädellään lehmän samettista kosteaa turpaa.

Tontut viettävät aikaa navetassa hyvän tovin ennen kuin he huikkaavat lehmille heipat. Samalla kun tontut tekevät lähtöä navetan puolelta kuuluu pihalta lumen kirskuntaa ja lähestyvien jalkojen töminä. Kaarina-äiti on tulossa navettaan ja kopistelee lumet oven pieleen. Sorri ja Pikku piiloutuvat karjakeittiön nurkkaan tonkan taakse. Kaarina ei huomaa kaksikkoa vaan alkaa puuhailemaan ja sytyttää vesipadan alle tulta. Tuli syttyy hiipuen. Vähän väliä lemahtaen ja sammuen.

- Voihan sentään. Ompa työllästä. Miten tämä nyt näin...

Kaarina maanittelee tulta syttymään. Hän on tuonut sisältä sytykkeitä ja ruokkii tulta rypistyneillä papereilla.

sorri ja pikku katselevat piilostaan emännän hommaa. Lehmät ammuvat navetan puolella vaativasti.

- Tullaan tullaan! Odottakaa hetki!

Kaarina huikkaa vaativille lehmille. Sen jälkeen hän luo vielä nopean yleis silmäyksen ympäri karjakeittiötä, tuhahtaa ja menee navetan puolelle.

sorri ja Pikku vilkaisevat toisiaan, nyt on tullut heidän aika häipyä karjakeittiöstä. Pikku on jo mennäkseen kun Sorri vielä luo haaveellisen luppasilmäkatseen veljeensä sanoen:

- Veliseni... eikö sinustakin lämmin vastalypsetty maito tekisi niin tontulle terää että sitä kannattaa jäädä vartoomaan...

Tonttu katsoo veljeään anelevasti ja jatkaa sitten:

- Olisihan se monin verroin makoisampaa maha täynnä käydä tuumasta toimeen...

Pikku jolla on jo vatsakumpu pyöreä vyön kiristyksen verran ei ota kuuleviin korviinsa velitontun vetoomusta vaan hän touhuaa jo kiireistä lähtöä.

- Anna mennä! Parempi ettet jää vinkumaan sinäkään lämmintä maitotilkkaa! Rasvaa siinä vain on ja saa sitä kotonakin Joulupukin luona! Parempi ja kylläisempi on olo kun tietää että työt tehty tälle joulua.

Sorri puuskaisee ja on jo mennäkseen kun hänen katseensa osuu pärekoriin jossa on Kaarina-äidin sytykkeitä. Tonttu astuu koria askeleen lähemmän ja terästää katseensa paperin reunaan. Tontuilla on sellainen röntgenkatse että kun he haluavat tietää jotain heidän tarvitsee vain tutkailla ja seuraavassa hetkessä koko paperin kirjoitettu sanoma on karttana heidän päässään vaikka paperi olisikin suuri ja osittain piilossa.

- Hetkinen! Mikäs tämä! Sorri huudahtaa.

- Tämä on sukuselvitys paperi ja tässä on maininta Otto Annan pojasta!

- Niinkö... Mitä ihmettä! Niin onkin! Tämä paperi täytyy pelastaa tulen kidasta!

Tontut tömistävät jalkojaan innoissaan , käyttävät taikapulveria ja sujattavat taskuun talteen hetkellisesti kitistyneen pikkuriikkisen asiakirjan.

- Vau! Johan etenee... tästä tämä lähtee... asiat selkiytyvät.

Tontut kiirehtivät poistumista karjakeittiöstä vaikka heitä naurattaa kuunnella Kaarina-ädin navetasta kantautuvaa laulua ja lämmin maitotilkkakin hivelee vatsan pohjaa ajatuksen tasolla. Tontut poistuvat oven raosta ja lähtevät sotkemaan lunta pikkuruisilla jaloillaan navettapolulla. Kaarinan isot jalanjäljet risteilevät tontunjälkien kanssa. Jäljet alkavat sekoittua toisiinsa. Onko kaikilla tarinoilla jotain yhteistä?

Joulusatu. Kahdeskymmenesensimmäinen luku. Jotain yhteistä.
Tonttujen tekee mieli mekkaloida. Niin iloisia he ovat kulkiessaan lumista polkua Tolpan päärakennusta kohden. Kuinka olikaan ollut aavistamaton onni että he näin ihan yllättäin löysivät paperin johon oli kirjoitettu jotain sanomaa, jotain sellaista joka saattaisi johtaa heidät suuren oivalluksen jäljille.

- Tämä paperi ehkä ratkaisee kaiken...

Pikku myhäili tyytyväisenä kulkiessaan veljensä kannoilla. Hän oli varma siitä että jotain oivaltavaa ja suurta löytyisi tuosta salaperäisestä paperista jonka he olivat aivat hetki takaperin pelastaneet tulisen kidan lähettyviltä. Jos jotain niin tontut osaavat olla iloisia silloin kun ovat onnistuneet ja tulta, sitä he ihan armottomasti pelkäävät.

- Veliseni. Hyvä näin. Suuren löydön me teimme ja aivan varmuudella osaan sanoa että kaikenlaista hyvää jo pelkkä nimikin meille tuo tähän arvoitukselliseen seikkailuun. Kiirehditään sisälle taloon. Olisipa jo Noenmusta tullut lennoiltaan takaisin.

Sorri jatkaa. Tonttu ei malta mieltään vaan päästää ilonpurkauksen ehkä hieman varomattoman sellaisen ja heittää kolme kärrynpyörää kesken kävelyn.

- Varovainen ole!

Pikku siihen torumaan veljeään mutta salaa takin kauluksen sisällä tonttu hymyilee muikeasti veljensä tempausta sekä asiakirjalöytöä.

Tolpan talon seinustalla aivan montosen akkunan alla tontut astahtavat vierekkäin. Hieraisevat taikajauhetta takintaskusta.

- Paluu takaisin montosen suojaan osukoon taika asiakirjan tuojaan!

Tontut sanoittavat yhdestä suusta ja – tsiip! Jäljellä on pelkkä seinä. Tontut ovat kanonneet.

Jatkuuu....

Jäljet alkavat sekoittua toisiinsa. Onko kaikilla tarinoilla jotain yhteistä?
Joulusatu. Kahdeskymmenestoinen luku. Pala totuutta.

Tontut ovat innoissaan siirtyessään taikajauheen avulla Tolpan yläkertaan montoseen. Heitä hykerryttää tieto siitä että he ovat löytäneet jotain sangen tärkeää ja merkittävää tämän tarinan kannalta. Tontut ehtivät hädintuskin tonttusilmin tottua montosen hämärään miljööseen kun seinustan varjoista erkanee tuttu hahmo heitä tervehtäin.

- - Kas... tontut ystäväiset Sorri ja Pikku pikkuruiset...

Noenmusta jaarittelee tummalla korpin sävyllään ja venyttelee samalla siipisulkiaan notkistellen.

- Noenmusta! Ihanaa nähdä sinut!

Tontut huutavat yhdestä suusta ja sen jälkeen heidän tolkuttomasta selvityksestään ei ymmärrä enää mitään sillä se puhe menee heidän yhteiseksi tontunsaksaksi, niin kiihkeästi yhteen tavuun he puhuvat.

- Hetkinen... Hiljaa. En ymmärrä sanaakaan teistä kumpaisestakaan. Rauhoittukaa. Vetäkää tontun keuhkot täyteen ilmaa ja kertokaa uudestaan sama mutta rauhallisemmin. Kiitos.

Noenmusta kiittää ja sen korpin vilkkuluomi muuten nokimustassa silmässä välähtää.

Tontut vaikenevat ja vetävät sitten kuuluvasti henkeä aloittaakseen taas samanlaisen kilvanpuhumisen kuin hetki sitten.

- Tsot sot tykkänään.

Korppi nyökkää tonttuja kohti vuorotellen kumpaakin ja odottaa...

- Rauhallista puhetta, kiitos.

Vihdoin tontut rauhoittuvat ja näyttävät Noenmustalle asiakirjapaperin jonka he ovat löytäneet Kaarinan karjakeittiöstä. Noenmusta tarkkailee paperin sisältöä kallistelee päätään puolelta toiselle ja lausahtaa sitten odotetut sanat:

- Tässä se on. Totuus.

Joulusatu. Kahdeskymmeneskolmas luku. Haaveet ja hyvästit
Reettipappa keinuu kitisevässä keinutuolissaan kammarin nurkassa ja miettii. Hän harmittelee mielessään sitä että hän on jo niin vanha eikä jalka enää nouse yhtä kepeään.

- Onneksi pää on terävä ja ajatus kirkas... mitä sitä ihminen voisi toi...

Papan porina katkeaa kun mummo tallustaa tohveleissaan huoneeseen.

- Mitä se pappa täällä itsekseen tähdentää...

Mummo lausuu verkkaiseen ja istuu sängyn päälle kauniin valkoisen virkatun pitsipäiväpeitteen päälle. Mummo unohtaa samantien papan porinan ja tarttuu kutimeensa jossa on tekeillä villasukka. Kutomisen lomassa mummo vilkaisee ulos kamarin akkunasta. Pihamaalla on kaunista. Jokea tuskin näkyy sillä taivaalta putoilee yhä sakenevana kuurona suuria lumihiutaleita kuin enkelipölyä. Mummo keskittyy kutomukseen eikä enää mieti papaan mietteitä. Reetti pappa keinuu tasaiseen tahtiin ja hänen ajatuksensa karkaavat kauas vuosikymmenten taa kun hän oli vielä itsekin lapsi. Anun piirros oli saanut hänet pelästymään sillä lapsen piirtämä Otto-poika oli avannut hänen rinnassaan surulippaan, sellaisen jonka avaimen hän oli luullut jo kadonneen. Otto oli ollut Reetin hyvä ystävä. He olivat kirmanneet viljapelloissa, niityillä, kesyttäneet oravia ja hoitaneet ja kesyttäneet yhden orvon korpinpoikasen. He olivat veneilleet joella, kalastaneet ja tehneet kaikenlaista yhdessä mitä nyt pojankoltiaiset tekevät mutta myös peltotöitä, kyntöhommia ja kaikkea muuta mihin lapset saattoivat osallistua yhdessä talonväen kanssa. Reetti muisti hyvin tuon kuulaan syksyisen päivän kun Otto oli sairastunut. Pojalle oli noussut korkea kuume ja hän oli muuttunut aivan tuhkan harmaaksi. Kukaan ei ollut saanut mennä hänen luokseen ja sitten yht`äkkiä hän olikin poissa. Sielu oli lähtenyt ja jäljellä parhaasta ystävästä oli vain tuhkan harmaan sinertävä kuori. Elämä oli kadonnut. Oton perhettä kohtasi myöhemmin toinenkin suunnaton suru kun Oton sisar Elisa kuoli keuhkokuumeeseen.

jatkuu...

Kun Reetti-pappa oli lapsi hän oli nähnyt Oton useita kertoja. Ystävyys ei päättynyt kuolemaan vaan jatkui. Monet vanhemman polven ihmisistä olivat kapinoineet ääneen sitä ettei Reetellä olisi saanut olla mielikuvitusystävää leikeissänsä.

- Kasva jo mieheksi ja unohda mennyt. Taaksesi jätä vainajat. Taivaassa kohtaamme lopulta kaikki meille rakkaat.

Oli Reeten isä usein jyrähtänyt ja samalla surrut poikansa puolesta. Silloin elettiin aikoja jolloin ei puhuttu eikä pussattu eikä juuri päätä silitelty. Täytyi olla kova että pärjäsi elämässä. Reetti ei luopunut. Hän piti kiinni Otosta. Vuodet vierivät, Reetti varttui mutta Otto tuo kelmeä haamupoika pysyi aina lapsena. Reettipapan aikuistuttua hän ei kohdannut Ottoa enää niin usein mutta silloin tällöin hän havahtui luisevaan naurun helähdykseen ja tunsi kuin joku olisi puhaltanut kuuraa hänen poskelleen kuin ilkikurisesti ilkkuen että ollaanko kuurupiiloa, etpäs saa kiinni!Vanhaksi tultuaan Reetti-pappa tiesi että hänen tulisi päästää Otto menemään sillä taivaassa joskus kohdataan mutta miten... miten ihmeessä hän raaskisi sallia haamupojan mennä kun he olivat sopineet jo lapsena ikuisesta ystävyydestä! Anun piirros ja sanat Otosta olivat tehneet kipeää. Ne olivat saaneet papan taas muistamaan elämän rajallisuuden.

- Haaveet haihtuvat... mutta hyvästit... niitä tulee koko elämän mitta eteen...

Reetti-pappa murahtaa ja sormeilee taskukelloaan.

- Kohta näyttää olevan kahvin aika.

Joulusatu. Kahdeskymmenesneljäs luku. Kuolemasta uusi elämä.
Korppi Noenmusta on liikutuksesta hiljainen. Se ei voi korpinsydämessään uskoa että on pikkuruisten tonttujen avulla löytänyt nuoren isäntänsä Oton monen monituisen vuoden jälkeen. Korpit elävät vanhaksi ja vähän harmaata hopeaa voi välähdyksen nähdä Noenmustan päänlaella mutta että monen monituisen vuoden jälkeen Otto-poika onkin tehtävä jota Joulupukki lähetti pikkuruisen tonttupartion hoitamaan. Kiitos Anu-tyttösen alkaa salaisuus vihdoin aueta. Noenmustan nokasta kuuluu kurahdus ennen kuin se avaa äänensä kunnolla vaakahtaen.

- Nyt meidän täytyy toimia! Hyvää työtä pikkuruiset Sorri ja Pikku.

Noenmusta lausuu ja kertoo vielä tontuille lyhyesti mistä hän tuntee asiakirjassa nimetyn Otto Annan pojan. Otto oli hänen rakas isäntänsä. Ennen pojan kuolemaa he olivat erottamattomia. Sininen joulurusetti on kuin sinetti Noenmustan surulliselle tarinalle.

Tontut ovat herkkiä. Kumpikin pikkuruinen tonttu itkee vuolain silmin ennen kuin he ryhdistäytyvät, niistävät nenänsä ja kuivaavat kyyneleen myös korppi Noenmustan silmäkulmasta.

Ulkona pimenee. Kaamos laskeutuu maiseman ylle ja peittää sen kauttaaltaan pimeän kaapunsa sisään. Noenmustaa jännittää kovasti. Tontut ja korppi taikovat itsensä ulos montosesta ja kulkevat hiljaa kohti joentöyrästä.

- Paras että odotamme tässä hetken hiljaa ja katsomme tuleeko kukaan...

Korppi suhahtaa tontuille nokkansa raosta.

Ei aikaakaan kun jäinen heleä nauru soi ja kahdet jäisen kuulaat hahmot lähestyvät odottavaa kolmikkoa. Ei kahta ilman kolmatta ja kahden lähestyvän hahmon ympärillä pyrähtelee kolmas pienempi hahmo.

- uuu – uuujuuu... Mä kelmeä susi oon vaan haave ei niin kuin toivo vaan haave. Mä oon niinku se et jos oikein kovasti uskoo ihmeisiin niin ne toteuttuu... Siis jokaisen lapsen haave ja paras joululahjatoive on kalmansusi pikkuinen haave...

- Voi sinua hassu susi! Suu suppuun nyt. Emme me muuta voi kuin täällä kelmeillä keskenämme... ei ne ihmiset meitä katso kun ollaan jo manan majoilla, eivät näe eivät kuule.

Elisa jankuttaa sudelle vastaan. Elisa pelkää suden jäisen sydämen särkyvän turhista toiveista ja liiasta haaveilusta.

- Entäs sinä Otto... mitä sinä toivot kaikkein eniten... tai jos voisit toivoa?

Elisa-sisar jatkaa pohdintaa.

-Jos minä saisin jotain toivoa niin toivoisin Jouluksi rauhaa ja rakkautta...

Otto aloittaa...

-Niin joo tietenkin sitä mutta jos itsellesi niin Joulupukin tähden mitä sinä toivoisit itsellesi?

- En hennoisi päästää ystävästäni Reetestä irti mutta jos voisin niin jatkaisin matkaa Joulupukin maahan ja pyytäisin vanhalta kunnon ukolta jotain vanhaa takaisin.

Otto sanailee...

-Osaathan sinä puhua ja haaveilla... ei se niin vaikeaa ole. Vai mitä haave?

Elisa tyttö naurahtaa ja kuittaa Otolle samalla huomioiden liki tullutta Haave-sutta.

- Jos minä voisin päättää niin syntyisin eläväisenä. Minä valitsisin elämän ja kuolevaisen turkin. Mikään ei olisi niin hienoa kuin saada tuntea rapsutuksia ja läheisyyttä

Haave-susi tiivistää omat haaveensa.

-Veli rakas... ihmisestä täytyy päästää irti ja ihmisen täytyy päästää irti. Rakkaus on. Kahlitseminen ei ole sitä vaikka tekisi sen rakkaudesta.

Elisa lopuksi ynnää veljelleen tarkoittaen hänen lojaaliuttaan ihmisystävälle.

Ihmisen elämä on pitkä. He vanhenevat ja me lapsena kuolleet olemme vaan... tällaisia. Ikuisesti.

Samassa kalmaisen kolmikon puhe keskeytyy kun tontut ja korppi ilmaantuvat paikalle.

Kalmalapset katsovat jännittyneenjähmeässä tilassa saapuvaa kolmikkoa. On liian pimeää niin että he eivät ensin erota kulkijoiden hahmoja tarkkaviivaisesti. Samassa täysikuu purjehtii esille kelmeän pilviverhon takaa ja kaksi tonttua sekä iso lintu piirtyvät selvästi haamusisarruksille ja Haave-koiralle.

- Tervehdin teitä.

pikku-tonttu aloittaa.

-Tulemme rauhassa... Anu-tyttö on meidät kusunut selvittämään Joulun arvoitusta.

Tonttu jatkaa.

-Emme tule vahingoittamaan vaan auttamaan. Joulupukki lähetti meidät.

Sorri-tonttu lisää.

Korppi ojentautuu täyteen mittaansa ja pöläyttää kerran siipisulkiaan. Sen jälkeen se ryhdistäytyy ja kysyy:

- Etkö tunne minua otto?

Joulusatu. Kahdeskymmenesviidesluku. Jälleen näkeminen on uuden alku.
Otto ei ole uskoa kohmettuneita silmiään. Pojan poskelle vierähtää jäinen kuulas kristallikyynel. Enempää haamut eivät voi itkeä vaikka haluaisivatkin. Otto siristää silmiään ja katsoo epäuskoisena korppi Noenmustaa. Lintu katsoo takaisin levollisen ja tyynen näökisenä vaikka oikeasti sen sydän pomppailee korpinrinnassa nopeammin kuin koskaan ennen.

- Minä se olen … Noenmusta.

Korppi lausahtaa ja astuu korpinaskeleen lähemmäksi isäntäänsä.

-Voi tavatonta sentään!

Elisa kiljaisee.

- Onko tämä toden totta se samainen korppi josta olet kertonut minulle, meille niin monet kerrat?! Olet sanonut ettei ystävyydellä ole vuosirenkaita ja se ei katoa koskaan. Ei vanhene pois puff savuna ilmaan tai katoa!Olen niin innoissani tästä odottamattomasta käänteestä etten oikein pysy sanojen tahdissa....!

Elisa sirkuttaa innoissaan ja nauraa heleää haamunaurua.

- Tai tahdissa...uuu-uuu-uuuuuuuu!

Haave yhtyy jälleennäkemisen intoon ja alkaa ulvoa ja jahdata vimmatusti pyörien omaa häntäänsä. Sitten se pysähtyy ja on hieman pökerryksissä. Haave ravistaa turkkiaan ja kysyy:

-Entäs nyt mitä sitten...miten tästä tassua toisen eteen eteenpäin?

Jälleennäkeminen on riemuisa. Jos ystävykset jäisivät kertaamaan kaiken tapahtuneen he olisivat siinä sijoillaan vielä ensi jouluna tai kauemminkin ja siihen ajatuhlaan heistä kenelläkään ei ole varaa. He pohtivat yhdessä miten tästä hetkestä eteenpäin. Onko mahdollista jatkaa samaa matkaa. Mielipiteillä on väliä. Ollakko elävä vai kuollut vai jotain siltä väliltä kuten satuolento.

-Joulupukki pyyhkäisi minuun jouluntaikaa jo monia vuosia sitten. Eiväthän korpit oikeasti elä vuosikymmeniä ja lukuisia jouluja. Minulla on siipisulissani ja sielussani sadun hehku.

Korppi kertoo.

- Jäiset enkelit on nyt kaikki tehty. Olen siivittänyt enkeleitä aivan liian kauan. Haluaisin kovasti olle sadunhohteinen ja hyvä... tonttu jos mahdollista...

Elisa sanoo.

-Ihmisestä ei tule tonttua kuoleman jälkeen mutta keijun omainen suojelija hänestä voi tulla.

Pikku kertailee tietoaan.

- Aivan näin on. Siivekäs suojelija.

Sorri vahvistaa tonttuveljensä sanat.

Innostuneen keskustelun ollessa vilkkaimmillaan toiset eivät huomaa että Haave on mietteliäs.

- Ystävät. Saisinko kertoa teille mitä minä susisydämessäni olen päättänyt...

Haave ulvahtaa ja saa osakseen ryhmän jakamattoman huomion.

- Niin... olisi hienoa olla Joulupukin sutena mutta enemmän haluaisin olla ihmisen koirana oikeana elävänä koirana. Haaveilen eläväisen ruumiista ja kuolevaisen turkista. Haluaisin olla Anun oma koira.

Haave lausuu toivomuksensa ja hetkeen kukaan ei sano mitään.

Joulusatu. Kahdeskymmeneskuudesluku. Toiveiden täyttymys.
Reetti-pappa seisoo pihamaalla. Taivas on tähtikirkas. Pappa katselee tuikkivia tähtiä ja miettii samalla elämän kiertokulkua. Kuinka paljon mahtuu elämään kokemuksia ja uskallusta. Jotkin ohikiitävät hetket ovat tallentuneet muistoihin. Vanhana ei muista enää kaikkea niin tarkasti mutta lapsuuden ystävänsä hän muistaa – Oton.

- Olet Otto Annan poika tuikkivana tähtenä taivaankannella, muistona sydämessäni. Toisinaan minusta tuntuu kuin näkisin sinut, surulliset silmäsi kapeat kasvosi olet siinä hetken pyyrtyneenä eteeni kadoten taas pois. Minulla on ikävä sinua mutta sinun on aika mennä. Minä olen jo vanha mies enkä tiedä kuinka kauan elämää on jäljellä. Ehkä me vielä tapaamme ystäväni.

Reetti pappa kumartuu ja laittaa kynttilän lumeen. Hän sytyttää siihen liekin. Pappa ojentautuu takaisin ylös suoraan ryhtiin ja kuiskaa pimeään

-Mene! Mene ystäväni mene! Valoon ja vapauteen!

Samassa hetkessä kun Reetti pappa lausuu sanat ilmoille korppi Noenmusta kohoaa siivilleen vanhan talon katolta. Korpin taikapalttoon sisällä on matkustajia neljä. Sorri, Pikku sekä Otto ja Elisa. Joulun taika on muuttanut lasten kylmät ruumiit saduntäytteisiksi suojelijoiksi. On aika lähteä kotiin Tonttulaan. Yksi on joukosta poissa! Mihin Haave on jäänyt?!

Reetti-papan lampaan nahkaisen liivin sisältä kuuluu vikinää. Reetin suupielet suikistuvat hymyyn.

- Kyllä minä kuulen sinua... odota hetki.

Reetti-pappa kuiskaa ja samassa hänet yllättää mustanpuhuva korppi joka lehahtaa hänen olkansa yli. Korppi lentää kierroksen papan pään yllä laskeutuen sen jälkeen hetkeksi lumessa olevan kynttilän viereen sopivan välimatkan päähän etteivät siipisulat pala.

- Kas... mistäs sinä siihen tulit?

Reetti pappa kysyy ja katselee lintua. Korppi tuijottaa takaisin pappaa mustanpuhuvilla hiilisilmillään. Hetkessä lintu suhauttaa nokkansa siiven suojaan ja nopeasti takaisin katsekontaktiin. Lintu nyökkää kolme kertaa kuin tervehtien ja pudottaa sen jälkeen nokastaan valkoisen höyhenen. Tämän tehtyään korppi Noenmusta kohoaa siivilleen ja katoaa pimeään horisonttiin. Korpin sydän ei ole kauttaaltaan kylmä mutta se inhoaa pitkiä jäähyväisiä.

-Hyvänen aika sentään...

Reetti pappa lausahtaa ja poimii valkoisen höyhenen maasta.

-Sehän oli Noenmusta! Hyvää matkaa ystäväni!

Reetti-pappa huutaa linnun perään.

Sisällä Tolpan-talossa on joulutunnelma ylimmillään. Pappa kopistelee lumiset kengät porstuaan ja astuu sen jälkeen tuvan ovesta sisään. Koko perhe viettää yhdessä Joulua.

-Tuleppas Anu tänne papan luokse.

Pappa viittilöi ja riisuu paksut kintaat pois käsistään.

- Autanko minä pappa sinua?

Anu kysyy ja odottaa papan vieressä.

- Kyllä sinä autat. Autat minua pitämään huolta tästä pienestä kaverista.

Pappa sanoo ja ottaa lampaanvillaisen liivin povitaskusta pienen koiranpennun.

- Hyvää Joulua sinulle Anu-tyttöseni.

Kiitos pappa! Tämä on ihana!

Haave on onnellinen. Sen sudensielu koiran kuolevaisessa ruumiissa ulvoo riemusta. Tästä hetkestä alkaisi Haaveen ja Anun yhteinen matka.

Lapsen tahtiin kirjoitettu Joulusatu on vihdoinkin valmis. Tarina sain alkunsa vuonna 2017 kun Luca-poika oli vielä aivan pieni. Mukavia lukuhetkiä toivottelen ja muistutan että ollaan varovaisia koronan vuoksi. Tämä Joulu on erilainen mutta ei viimeinen.


<Takaisin blogiin

<Takaisin blogiin

 

Tällä blogisivulla on käyty 234 kertaa!

 

Mäkinen kirjoitti 12.05.2021 08:06:

Olen huomannut huolestuttavan oireen kirjoittelussa.Esim. Teksti tv KIRJOITTAJAT ON MENETTÄNEET OTETTAAN. YMMÄRRÄN ,ETTÄ SILLOIN TÄLLÖIN TULEE JOKIN MOKA. MUTTA ALIN OMAAN HUONOA SUOMEA TAI JOPA ASAAN KUULUMATTOMUUTTA. VIIMEISIN OLI, ETTÄ LUKU OLI VÄHENTYNYT KUOLEMALLA. PITI OLLA KOLMELLA.JOKAINEN TIETÄÄ ETTÄ LUKU VÄHENEE JOS JOKU KUOLEE.MEILLE MAALIKOILLE JA SANASOKEILLE ANNETAAN ANTEEKSI PIENET VIRHEET, MUTTA AMMATTILAINEN, JOKA TEKEE TYÖTÄÄN, EIKÄ OPI ,TARVII OIKOLUKIJAN.

Darling kirjoitti 13.02.2021 13:40:

Kiitos Heinähattu! Mukana ollaan!

Heinähattu kirjoitti 15.01.2021 18:30:

Toivotan hyvää vaalimenestystä!

Darling kirjoitti 12.12.2020 20:27:

Saa tänne kommentoidakin. Välillä on ollut asiatonta kommentointia mutta kaipaan asiallisia mielipiteitä esimerkiksi joulu tarinoista, maalauksista, neuleista, koko blogista. Tyttärelleni terveisiä! Eiköhän me taas reissuun päästä kunhan tauti tilanne maailmalla helpottaa!

Paras tyttäresi 😂❤ kirjoitti 27.11.2020 02:39:

Voi että ihana kattoo vanhoja kuvia :( millon me lähetään laivalle?

Darling kirjoitti 28.06.2020 18:38:

135 000 pyörähti mittariin. Kiitokset lukukerroista❤️ Kiireet jarruttavat tarinankerrontaa mutta jos päästäisin kaikki tarinat kerralla vauhtiin kuin polkupyörällä alamäkeen niin mikä vauhtisokeus siitä syntyisi. Hyvää kesää ja muistetaan olla turvallisesti vesillä ja elämässä muutenkin.

Darling kirjoitti 12.05.2020 16:59:

134000! Iso sydän kaikki te rakkaat lukijat. Toivottavasti viihdytte tulevaisuudessakin.

Darling kirjoitti 2.04.2020 16:34:

133000 täynnä❤️ Kiitos kaikille ihanille lukijoilleni!

Darling kirjoitti 2.04.2020 16:34:

133000 täynnä❤️ Kiitos kaikille ihanille lukijoilleni!

Heppatyttö kirjoitti 25.01.2018 20:49:

Paljon onnea Luca-Antonille!!!!! Tulkoon hänestä iskän, ja äiskän silmäterä!

Heppatyttö kirjoitti 13.09.2017 18:31:

Paljon Onnea koko perheelle

Heppatyttö kirjoitti 10.08.2017 20:19:

Onnea synnytykseen ja Ronille terveisiä!

Koodimies kirjoitti 26.06.2017 13:00:

Häirintää tai ala-arvoista kommentointia ei ole esiintynyt! Lämpenevää kesää!

DD kirjoitti 21.06.2017 17:02:

Iloa valoa ja rakkautta ihanaa Juhannusta 2017 jokaiselle!

Koodimies kirjoitti 21.06.2017 14:25:

Seesteisiä kesäpäiviä DD:lle!

Koodimies kirjoitti 21.06.2017 14:17:

Toivotaan sisältöön kohdistuvaa kommentointia. Häiriköintikommentit poistetaan. Iloista keskikesän juhlaa ja hyvää mieltä kaikille.

Koodimies kirjoitti 21.06.2017 13:55:

Kommentointi avattu!